L. Onervan omaehtoinen sävelkieli

Viime syksynä opiskelin viimeistä vuotta Sibelius-Akatemian kuoronjohdon koulutusohjelmassa. Sivuainekokonaisuudesta puuttui vielä opintopisteitä. Kaikki kurssit, jotka olisivat kiinnostaneet ja sopineet opintokokonaisuuteen, menivät ikävästi päällekkäin joko kuoronjohdon opintojen tai töiden kanssa. Onnekseni kurssitarjonnasta löytyi lopulta täysin itsenäisesti ja kirjallisesti toteutettavissa oleva opintokokonaisuus nimeltään Syventymiskohde. Pyysin ohjaajaksi Nuppu Koivistoa, jonka tiesin kirjoittavan Susanna Välimäen kanssa vuonna 2023 julkaistavaa Sävelten tyttäret — Säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle -teosta.. Nuppu Koiviston ohjauksessa opintokokonaisuudesta muotoutui kevään 2022 aikana tutkielma ”Kuoromusiikkia vuosisatojen taitteesta – katsaus suomalaisten säveltäjien L. Onervan ja Greta Dahlströmin elämään ja tuotantoon”. Tarkoituksenani on saada koko tutkielma julkisesti luettavaksi jossain vaiheessa, mutta siihen asti tiivistetyt biografiat ja teosesittelyt kummankin säveltäjän elämästä ja työstä löytyvät blogistani.

 

Parhaiten kirjailijana, runoilijana ja kriitikkona tunnetusta L. Onervasta on kirjoitettu lukuisia elämäkerrallisia kuvauksia, mutta kaikki ovat liittyneet hänen kirjalliseen työhönsä. L. Onervaa säveltäjänä ja muusikkona ei toistaiseksi ole juurikaan tutkittu. L. Onervan tekstit kuuluivat suosittuihin lauluteksteihin kansallisromanttisella ajanjaksolla. Erityisesti hänen aviopuolisonsa Leevi Madetoja sävelsi paljon L. Onervan runoihin luontoteemaisia kappaleita, kuten tunnetut sekakuoroteokset Keinutan Kaikua ja Kevätunta.

 

L. Onerva, eli Hilja Onerva Lehtinen, syntyi vuonna 1882 Helsingissä, Aleksanterinkadulla. Hänen vanhempansa olivat Serafina Sarholm ja Johan Lehtinen. Vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin vasta puoli vuotta aiemmin Johan Lehtisen saadessa töitä puutavaraliikkeen konttoristina. Johan oli 30-vuotias, Serafina 29, kun Hilja Onerva syntyi.

Onerva eli pääosin yksinhuoltajaperheessä: Serafina vietiin mielisairaalaan Onervan ollessa 7-vuotias, eikä hänelle jäänyt äidistä paljonkaan muistoja. Pitkin elämäänsä Onervaa huolestutti sairauden periytyvyys, ja hän käsittelikin aihetta muun muassa teoksessaan Mirdja. Johan haki avioeron Serafinasta vuonna 1891. Johanin saadessa ylennyksen sahan isännöitsijäksi vuonna 1893 asuinpaikaksi tuli ensin Kymi ja myöhemmin muut Kotkan seudun alueet. Onerva oli tässä vaiheessa jo aloittanut koulunkäynnin Helsingissä ja asui kouluvuotensa Adolfina Nybergin koulukodissa Uudenmaankatu 36:ssa. Isä ja isän äiti mummu olivat Onervalle rakkaita ja tärkeitä, ja Onerva kävi heidän luonaan kouluaikoinaan ahkerasti.

Isä Johan Lehtinen oli musikaalinen: hän oli soittanut Helsingissä Robert Kajanuksen johtamassa orkesterissa viulua ja jo tätä ennen Heinolassa asuessaan soittanut tanssimusiikkia herrakutsuilla ja kirjoittanut jonkin verran sävelmiä muistiin. L. Onerva sai isän musisoinnin kautta syvän vaikutelman musiikista, ja yhdessä tytär ja isä musisoivat isän soittaessa viulua ja L. Onervan pianoa. Isän kautta alun perin L. Onerva myös pääsi kirjallisuuden pariin isän ostaessa runsaasti suomalaisia runokokoelmia ja vieraskielistä kaunokirjallisuutta: näin Onervan kielitaito karttui. Loruiluun L. Onerva sai kipinän puolestaan mummun kautta: mummu kertoi mielikuvitusjuttuja ja sepitti loruja L. Onervan kanssa. L. Onerva saikin runsaasti monipuolisia taiteellisia vaikutteita jo varhaiselta iältä.

L. Onerva opiskeli tyttökoulun jälkeen jatko-opistossa ja suoritti ylioppilastutkinnon erillisenä suorituksena päästäkseen opiskelemaan yliopistoon. Onerva opiskeli jatko-opistossa kolme lukuvuotta 1899–1902. Hän oli monilahjakkuus ja kiinnostunut taiteista laajasti: häntä kiinnostivat niin kirjallisuus, kielet, kuvataide, musiikki kuin teatteri. Lahjakkuus ja kiinnostus moneen eri asiaan repivät häntä eri suuntiin ja hän tuskailikin sen suhteen, mihin keskittää intonsa ja voimansa. Onerva koki, ettei voisi hajottaa taitojaan moneen asiaan, jos halusi kehittyä taitavaksi jossain.

Nuori Onerva halusi kehittää myös tietämystään musiikin teoreettisista ja historiallisista ulottuvuuksista. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan hän osallistui samana syksynä 1901 muun muassa Robert Kajanuksen musiikin teorian luennoille. Keväällä 1902 hän osallistui lisäksi muun muassa Ilmari Krohnin muinaiskreikkalaista musiikkia käsitteleville luennoille. Onerva kirjoittautui yliopistoon opiskelijaksi syksyllä 1902.

L. Onerva kävi innokkaasti konserteissa, joista mainitsi usein myös kirjeenvaihdossaan. Hänen ulkomaanmatkansa sisälsivät useita konserttielämyksiä ja Helsingissä hän kävi kuuntelemassa ahkerasti konsertteja, muun muassa vuonna 1905 Erkki Melartinin uuden sävellyksen Keinutan kaikua, joka oli tehty L. Onervan runoon. Monien kanssasisartensa tapaan Onerva musisoi kotioloissa elämänsä läpi ja piano oli tärkeä osa kodin sisustusta. Onerva kävi myös laulutunneilla jatko-opiston kuoronjohtajan Alexandra Ahngerin ohjauksessa ja suunnitteli, että voisi ottaa koulussa opettaakseen laulua, ”se olisi minusta niin hauskaa…”

L. Onervan musiikillinen kiinnostus suuntautui erityisesti kuorolauluun, jota hän harjoitti Suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossa. Opiston kuorotoiminta oli aktiivista ja kuorot pääsivät esiintymään jopa oopperoiden ja ammattiteattereiden esityksiin. Jatko-opiston kuoroa johti neiti Alexandra Ahnger, joka oli kouluttautunut muun muassa Dresdenissä ja Pariisissa. Onerva muisteli itse, kuinka ”musiikki oli minulla verissä. Paitsi että säveltelin, lauloin siinä vuosisadan vaihteessa ja jo ennenkin noin kymmenessä kuorossa: siinä oli oopperat ’Orfeus’ ja ’Tannhäuser’, sinfoniakuoro, jatko-opiston kuoro, Ylioppilassekakuoro, Klemetin motettikuoro, Siegbergin johtama kuoro, Hämäläis-Osakunnan kuoro, vieläpä mieskuorokin, ym.”

Nuori Onerva aikoi säveltäjäksi. Hän osallistui sävellysopintoihin Robert Kajanuksen ja Ilmari Krohnin opetuksessa ja sävelsi tuona aikana runsaasti monimuotoisia sävellyksiä. Onervan sävellyksistä löytyy mainintoja myös hänen käymästään kirjeenvaihdosta. Esimerkiksi jatko-opiston ranskan opettajalleen Hanna Andersenille Onerva lähetti yllätyslahjan kesällä 1901, tultuaan ylioppilaaksi. Neiti Andersen kiitti Onervaa: ”Tiesinhän, että runoileminen tuntuu Teistä helpon helpolta, myös, että taitavasti varustatte runonne kuvilla – mutta uutta oli minulle, että osaatte säveltää.”

Miksi emme sitten tunne L. Onervaa säveltäjänä, vaan kirjailijana ja runoilijana? Musiikki oli hänelle hyvin tärkeää ja hän myös sävelsi läpi elämänsä. L. Onerva totesi 34-vuotiaana, että ”vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa”. Onerva opiskeli yliopistossa valtavan määrän erilaisia kursseja ja hänen aikataulunsa oli muutenkin kiireinen. Voikin olla, ettei säveltämiselle ole lopulta jäänyt kunnolla aikaa muiden velvoitteiden määrän kasvaessa. Vaikka Onerva suunnitteli nuorena vakavasti säveltäjän uraa, hän oli ymmärtänyt säveltämisen taloudellisesti kannattamattomaksi ja siksi suunnitellut rahoittavansa säveltämisen lääkärin työllä. Tämä suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta.

 

Tammikuussa 1942 Onerva joutui vasten tahtoaan Nikkilän mielisairaalaan alkoholisminsa takia, tosin yhdeksi syyksi laitokseen ottamisessa oli nimetty dementia. Päätös L. Onervan toimittamisesta hoitoon oli ilmeisesti tehty, jotta itsekin alkoholisoitunut aviopuoliso Leevi Madetoja voisi paremmin keskittyä säveltämiseen. Onerva vetosi useasti tuttuihinsa ja puolisoonsa, jotta nämä tulisivat toteamaan, että tämähän on täysin terve ja valmis lähtemään laitoksesta. Nikkilässä vietetty ajanjakso oli Onervalle hyvin haasteellinen ja hän nojautuikin taiteeseen, runouteen, musiikkiin ja kauneuteen mielisairaalassa vietetyn kuuden vuoden aikana. Kokemus jätti jälkensä ja vaikutukset näkyvät Onervan myöhemmässä tuotannossa. Päästyään viimein vapaaksi ja Madetojan kuoltua Onerva muutti Hämeentielle ja jatkoi työskentelyä runojen ja kirjallisuuden parissa. Nikkilän ajoilta on säilynyt myös runsas arkistokokonaisuus julkaisemattomia runoja, maalauksia ja kirjeenvaihtoa.

Onervan viimeiset vuodet olivat seesteiset, ja runoja syntyi runsaasti. Onerva muisteli 79-vuotiaana vaiherikasta elämäänsä: ”olen onnellinen siitä, että olen saanut osakseni elämän täyteläisyyttä – sellaista elämän rikkautta, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi”. Onerva oli arvostettu kirjailija, hän oli muun muassa Suomen Kirjailijaliiton kunniajäsen ja hänelle myönnettiin Aleksis Kivi -palkinto vuonna 1944. Vuonna 1953 perustettiin Onerva-seura, jonka jäsenet tukivat L. Onervaa erityisesti hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hilja Onerva Lehtinen kuoli maaliskuussa 1972, 89-vuotiaana.

L. Onervan sävellyksiä pääsin tarkastelemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Onervan teokset ovat päiväämättömiä, eikä käsikirjoituksista käy ilmi, milloin tai missä ne on sävelletty, mihin tarkoituksiin Onerva on teoksiaan säveltänyt tai onko teokset tarkoitettu jonkun tietyn kuoron tai yhtyeen esittämiksi. On epäselvää ovatko sävellykset syntyneet runojen ilmestymishetken tienoilla vai vasta paljon myöhemmin.

L. Onerva on säveltänyt paljon teoksia lauluäänelle ja pianolle, viululle ja pianolle tai lauluäänelle, viululle ja pianolle. Hänen kuoroteoksensa ovat tyypillisesti yhden tai kahden sivun mittaisia, yksinlaulut ja viulukappaleet enimmäkseen puolesta sivusta kahteen sivuun. L. Onerva on hyödyntänyt omien runojensa lisäksi useammassakin sävellyksessä Larin Kyöstin ja Eino Leinon tekstejä. Kuoroteokset ovat pääasiassa neliäänisiä, niin naiskuorolle kuin sekakuorolle sävelletyt. Lauluosuudet ovat niin yksinlauluissa kuin kuoroteoksissa ambitukseltaan hyvin laajoja ja aina melodiankuljetus ei ole kovin luontevan oloista. Harmoniat ja melodiat ovat kuitenkin helposti lähestyttäviä ja jokaisen sävellyksen tunnelma on tiiviisti sidoksissa tekstiin. L. Onervan sävellyksistä ainoastaan Isänmaalle-kuoroteos on julkaistu.

Neliäänisen naiskuorolle kirjoitetun Minä näin -sävellyksen teksti on L. Onervan omaa käsialaa. Minä näin -runo on ilmestynyt kokoelmassa Kaukainen kevät vuonna 1914. Sävellyksen teksti ei täysin noudata julkaistua runoa, sillä kolmas ja neljäs säe ovat erilaisia. Tämän takia pohdin, onko sävellys syntynyt ajankohtana, jolloin runo on vasta ollut muotoutumassa valmiiseen muotoonsa. Toisaalta on myös mahdollista, että L. Onerva on myöhemmin palannut saman runon pariin ja halunnut muokata sitä istumaan sävellykseensä luontevammin.  

Runokokoelmassa ilmestynyt teksti:

Minä näin . . .

 

Minä näin, että rintasi ruusut
oli raadeltu
ja kaikk’ elon kultaiset korret
oli kaadeltu . . .

 

Minä näin, että nuppujen poikki
kävi hallan tie,
mi säälittä toivehet nuoret
syyshautahan vie . . .

 

Minä näin, että silmies loiste
oli valhe vaan,
vain kylmä kristallikuori
yli jäisen maan . . .

Sävellyksen teksti:

Minä näin

 

Minä näin että rintasi ruusut
oli raadeltu
ja kaikki sen helpehet hennot
oli kaadeltu

 

Minä näin että nuppujen poikki
kävi hallan tie
joka säälittä toivehet nuoret
syyshautahan vie

 

Minä näin, että silmäis loiste
oli valhe vaan,
vain kylmä kristallikuori
yli jäisen maan . . .

Sävellyksen tunnelma on kertova, synkkä ja vetoava, otteessaan pitävä. Erityisesti harmonialtaan harvemmat kohdat, kuten unisonossa lauletut jaksot ovat suorastaan mystisen tuntuisia. Minä näin on melodiankuljetuksellisesti mielenkiintoinen: esimerkiksi tahdissa 3 altoilla ja sopraanoilla on toisistaan itsenäiset fraasilinjat, tekstiä myöten. Rytmiikka istuu tekstiin pääosin hyvin niissä paikoissa, joissa sanat ovat yksiselitteisesti säveliin liitettyjä.

L. Onerva käyttää sävellyksessä paljon oktaaveissa kulkevia melodioita ja tahdista 11 alkava kolmen tahdin jakso on lähes kokonaan oktaaveissa kulkevaa melodiaa. Näiden hetkien tunnelma on mielestäni hienosti yhteydessä tekstin luomiin mielikuviin ja tarinankerrontaan. Staattisen a-sävelen kirjoittaminen tahteihin 14 ja 15 on myös tehokas valinta korostamaan synkeää syyshautahan vie -kohtaa. Tahdissa 10 altot aloittavat alaspäin kulkevan melodian, jossa sävelten väliin on merkitty kaarentapainen viiva, ehkä korostamaan legatolinjaa, kuin vääjäämätöntä kohtaloa kuvastamaan.

Tekstuuria on paikoin balansoitu hyvin huolella. Esimerkiksi tahdissa 3 sopraanot, jotka laulavat kuuluvasta ylärekisteristä, on kirjoitettu pianissimoon, jotta alttojen pehmeä ja matalahko mezzopianossa laulettu melodia pääsisi esille. Tahdeissa 16 ja 17 L. Onerva on rakentanut hienon vuorottelun ja imitaation eri stemmojen välille: ylin sopraano ja altto toistelevat minä näin -tekstiä alemman sopraanon ja alton muodostaessa toisiaan täydentävän melodian sanoilla silmäis loiste oli valhe. Teksti on kirjoitettu säestäville äänille pienemmällä kuin melodiastemmoille, mikä viittaisi siihen, että myös dynamiikka stemmojen välillä olisi erilainen, vaikkei tätä ole erikseen nuottiin kirjattu. Vuorottelun aikaansaama tihentyvä tunnelma korostaa hienosti runon loppuratkaisua, joka toistetaan fortessa kaikkien stemmojen laulaessa tekstin yhtäaikaisesti seuraavissa tahdeissa. L. Onerva on korostanut hetken merkittävyyttä antamalla tahtiin 18 esitysohjeen largo. Viimeinen valhe johdattaa hätkähdyttävälle, upealle B-duuriharmonialle, josta tekstuuri hiljentyy sopraanoilla pitkiin pianissimosointuihin alttojen laulaessa dramaattisesti mezzofortessa vain kylmä kristallikuori. Viimeisessä tahdissa kaikki stemmat laulavat yli jäisen maan pianisissimossa, joka häviää kuulumattomiin, kuolee pois.

L. Onervan tapa kirjoittaa kuorosatsia on niin erilainen kuin mihin olen tämän aikakauden sävellyksissä tottunut, etten aluksi oikein osannut arvostaa hänen sävellystyyliään. Tuntui, että esimerkiksi oktaavien runsas käyttö vei monesta soinnusta lämmön pois ja yllättävät lyhyet soolohetket katkoivat kokonaisuutta. Kun tutustuin kappaleisiin paremmin aloin nähdä musiikissa yhä enemmän draaman tajua ja sitä, miten erilaiset balansointi- tai harmonisointiratkaisut tukevat tekstiä ja tunnelmaa. Koen, että L. Onervan sävelkielessä, ainakin niiden teosten kohdalla, joihin olen tutustunut, näkyy yhteys hänen runouteensa, näyttämötyöskentelyn ymmärtämiseen sekä luonnollisesti myös lauluinstrumentin eri sävyjen hahmottamiseen.

L. Onervan kuoroteokset ovat pääasiassa neliäänisiä, mutta joskus stemmat jakaantuvat hetkellisesti ja yllättäen useampaan ääneen. Stemmat liikkuvat välillä hyvin ääriäänissä: esimerkiksi sopraanolla saattaa samassa kappaleessa olla sekä kaksiviivainen g- että pienen oktaavialan a-sävel. Paikoitellen stemmojen melodialinjat eivät ole kovin luontevia. Stemma saattaa esimerkiksi hypätä hyvin epäintuitiivisen intervallin.. Tekstin sisältö kuvastuu musiikissa selkeästi harmonioiden, unisonohetkien ja dynamiikkamuutosten kautta. L. Onerva hyödyntää lyhyitä soolohetkiä virkistävän usein. Soolot saattavat olla millä tahansa stemmalla tai vaikkapa kahdella eri stemmalla yhtä aikaa.

Melodiat ovat omaperäisiä, kekseliäitä ja vangitsevia, yllättäviäkin. Tämä mielestäni kertoo L. Onervan musikaalisuudesta ja luomisvoimasta, ja ajattelen, että jos hän vain olisi saanut enemmän ohjausta sävellystyöhönsä, olisi moni kappale muotoutunut viimeistellymmäksi, soinniltaan ja ilmaisultaan vieläkin rohkeammaksi ja vapaammaksi. Välillä tuntuu, että melodiat jäävät paikoin säestysäänten vangiksi. Harjaantuneemman säveltäjä-Onervan käsissä muut stemmat olisivat luultavasti pystyneet tukemaan melodiaa, tarjoamaan uusia sävyjä ja avautumaan itsenäisemmiksi.

Onervan teokset ovat jääneet joko pienen piirin tietouteen tai kokonaan pöytälaatikkoon. Voisi kuvitella, että Onervalla olisi ollut vähintäänkin innokkaita laulutaitoisia ystäviä, joiden kanssa teoksia testata ja ehkä esittääkin, mutta mihinkään tällaiseen viittaavia todisteita en tutkielmaa taustoittaessani löytänyt. L. Onervan elämää ja kirjallista tuotantoa on käsitelty useissa elämänkerrallisissa teoksissa mutta hänen työtään säveltäjänä ei ole toistaiseksi kattavasti analysoitu.

L. Onervan kirjallisuudessa näkyy hänen musiikillisen taustansa vaikutteita. Viola Parente-Čapková (2018) kuvailee, kuinka L. Onervan runoudessa ja proosassa voi hahmottaa ”rytmillä leikkimistä, toistoa, äänteellisyyden korostumista ja muita musiikillisuutta tavoittelevia kielen keinoja”. Parente-Čapkován mainitsemat tyylipiirteet, kuten fragmentaarisuus ja juonen häivyttäminen ovat ominaisuuksia, joita esiintyy myös Onervan sävellyksissä. Onerva on myös suoraan viitannut musiikkiin teoksissaan; esimerkiksi Mirdjassa on lukuja, joiden otsikot viittaavat musiikillisiin asioihin, kuten Andante con dolore. Teoksessa tärkeässä roolissa on myös päähenkilön laulutaiteilijuus.

Tyylillisesti L. Onervan sävellyksissä näkyy viitteitä kansansävelmämäiseen soinnutukseen ja melodioihin. Teokset ovat mielestäni kuitenkin tätä moniulotteisempia, sillä tunnelmaltaan ne pohjautuvat hyvin vahvasti jopa näyttämömäiseen tarinankerrontaan. Kansallisromanttinen runsaus ei nouse esiin tarkastelemissani teoksissa, mutta romantiikan tyyliin sopivaa tunteenpaloa ja dramaattisuutta niistä kyllä löytyy. L. Onervan sävellyksissä näkyy rosoisuutta, uskaliaisuutta ja uhmakkuuttakin. Osin nämä saattavat johtua harjaantumattomuudesta säveltäjän työssä, mutta suurelta osin koen niiden olevan heijastumia Onervan luonteesta. Onhan samoja piirteitä näkyvissä myös esimerkiksi hänen runotuotannossaan.

Tällä hetkellä tiedossa oleva listaus L. Onervan kuoroteoksista löytyy painikkeen takaa:

 

LÄHTEET

Arkistolähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto: L. Onervan nuottikäsikirjoitukset 

Kirjallisuus

Ahonen, Albin 1943. L. Onerva. Teoksessa Aleksis Kivestä Saima Harmajaan: suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. Toim. Albin Ahonen, Martti Haavio & V.I. Mikkonen. Porvoo: WSOY. 269–273.

Björkstrand, Carita 1999. Kvinnan ställning i det finländska musiksamhället: utbildningsmöjligheter och yrkesvillkor för kvinnliga organister, musikpedagoger och solister 1890–1939. Åbo: Åbo Akademis förlag.

Citron, Marcia J. 1991. European Composers and Musicians, 1880–1918. Teoksessa Women & music: a history. Toim. Karin Pendle. Bloomington: Indiana University Press. 123–141.

Kortelainen, Anna 2006. Naisen tie: L. Onervan kapina. Helsinki: Otava.

Kuha, Jukka 2017. Suomen musiikkioppilaitoshistoriaa: toiminta ulkomaisten esikuvien pohjalta vuoteen 1969. Studia musicologica Universitatis Helsingiensis; 27: Helsingin Yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/185259/suomenmu.pdf?sequence=1&isAllowed=y (luettu 23.6.2022)

Parente-Čapková, Viola 2021. L. Onerva: suuren tulen etsijä. Teoksessa Uuden etsijät: salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930. Toim. Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Helsinki: Teos. 128–134.

Nieminen, Reetta 1982. Elämän punainen päivä: L. Onerva 1882–1926. Helsinki: SKS.

Parente-Čapková, Viola 2018. Musiikillinen mimesis symbolistis-dekadentissa kirjallisuudessa: L. Onervan Mirdjan sekasoinnut. Teoksessa Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja. Toim. Siru Kainulainen, Liisa Steinby & Susanna Välimäki. Helsinki: SKS. 137–168.

Sainio, Venla 2001. Onerva, L. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS. https://kansallisbiografia-fi.ezproxy.uniarts.fi/kansallisbiografia/henkilo/4599 (luettu 27.5.2022)

Salmenhaara, Erkki 1996. Suomen musiikin historia. 2: Kansallisromantiikan valtavirta. Porvoo: WSOY.

Välimäki, Susanna 2021, Blomqvist, Anna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/10153 (luettu 23.6.2022)

 

Verkkolähteet

Poroila, Heikki 2020. Erkki Melartinin teosluettelo. https://www.heikkiporoila.fi/hp/wp-content/uploads/2020/10/9789526871134.pdf (luettu 17.6.2022) 

L. ONERVAN KUOROTEOKSIA 

Sekakuorolle, säestyksettömiä

-                                         Hautaushymni, teksti: Eino Leino

-                                         Hymni tulelle, teksti: Eino Leino

-                                         Unta ja todellisuutta, teksti: Eino Leino

 

Naiskuorolle, säestyksettömiä

-                                         Aatokseni, teksti: L. Onerva

-                                         Isänmaalle, teksti: L. Onerva

-                                         Lapseni nukkuu, teksti: J. H. Erkko

-                                         Keijujen laulu, teksti: ei tiedossa

-                                         Minä näin, teksti: L. Onerva

-                                         Neula, teksti: J. H. Erkko

-                                         Porraspuulla, teksti: Eino Leino

-                                         Yön tullen, teksti: L. Onerva